Kuva-analyysi: Toipilas

Taidetta on monenlaista, myös Suomessa. Oli kyseessä sitten kartta helsinki tai klassikkomaalaus, on suomalainen taide monessa mielessä maalle rikkaus. Arvostelussa Toipilas.

UUSI ALKU

Helene Schjerfbeckin teos Toipilas (1888, 107×92, öljymaalaus kankaalle) kuvaa vakavasta sairaudesta toipuvaa lasta. Lapsi istuu valkoisiin peitteisiin käärittynä tuolilla, ja hypistelee käsissään oksaa. Oksa symboloi varmaankin uutta elämää: siitä puskee esiin vihreitä lehtiä. Osa lehdistä on pudonnut pöydälle, mutta uudet lehdet jatkavat kasvuaan. Niin lapsenkin terveys on kärsinyt, mutta siitä huolimatta hän on alkanut toipumaan, kuten teoksen nimikin kuvaa. Kuvan huone on melko väritön, mutta kätkee sisäänsä monia taitelijan aarteita, ja sinne tulvii jostakin runsaasti luonnonvaloa, joka valaisee lapsen riutuneet, joskin toiveikkaat kasvot ja punertavat posket. Aihe oli taiteilijalle varmasti rankka, sillä hänen omaakin elämäänsä varjosti vakava loukkaantuminen lapsena, mikä vaikutti hänen elämäänsä myös aikuisiässä. Hänellekin kuva oli rakas: hän teki siitä toisintoja vielä lähes puoli vuosisataa alkuperäisteoksen valmistumisen jälkeen. Teos on mielenkiintoinen yhdistelmä valoja ja varjoja, synkkyyttä ja toisaalta toivoa paremmasta huomisesta.

Sairaat lapset olivat tuona aikana varsin yleinen aihe taiteessa, eikä ihmekään, sillä sairaudet veivät vielä tuolloin suuren osan lapsista hautaan ennen aikuisikää. Schjerfbeck kuitenkin kuvaa mielestäni teoksessaan ennen kaikkea sairaudesta selviämistä ja toivoa. Maalaus edustaa realismia, joskin se on ottanut vaikutteita parista muustakin tyylisuunnasta. Työ saikin osakseen kritiikkiä sairaan lapsen liiankin realistisesta esittämisestä. Realismin tarkoitus olikin juuri puuttua vallitseviin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja esittää asiat sellaisena kuin ne ovatkin.

Valitsin teoksen, koska omaakin elämääni varjosti aikoinaan vakava sairaus. Pystyn siis samaistumaan hyvinkin paljon teoksen aiheeseen. Muistan, että toipuminen kesti ja kesti ja oli mitä raskain prosessi, mutta loppujen lopuksi tunnelin päässä on aina valoa. Schjerfbeckin teos kuvastaa mielestäni kaikkea tätä, mutta onnistuu silti osumaan realismin ytimeen: se näyttää asiat juuri niin kuin ne ovat. Kiinnitin kuvassa huomiota ennen kaikkea valon ja varjojen keskinäiseen leikittelyyn, jolla on varmaankin symbolinen merkitys sekä lapsen ilmeeseen, joka on niin viaton. Pidän siitä, että teoksen näkökulmaksi on otettu juurikin parantumisprosessi. Hyvin syvistäkin vesistä voi vielä nousta ja pinnalla meitä odottaa uusi alku